On tiistai. Suomessa viikko alkaa maanantaista, eli on viikon toinen päivä. Viisi päivää jäljellä, ja minä olen jo nyt onnistunut ties kuinka monessa listaamattomassa, tiedostamattomassani kynnyksen ylityksessä!
Kalliolan kansalaisopisto: Sturenkatu 11, aula. Kahvila, muoviset pöytäliinat ja kaksin käsin kännyköitä haparoiden näpytteleviä vanhuksia. Toisen käden kämmenellä sievästi makaava Nokia jota käyttökäden etusormi jyskyttää kuin yrittäisi elvyyttää pientä lintua.
Käytävä. Se ei ole pelottava. Käytävä on turvallinen. Käytävällä kukaan ei tiedä, mistä tulen tai minne menen. Ne eivät tiedä mitä kieltä haluan oppia ja miksi. Liimaan katseeni vanhusten auttavan puhelimen mainokseen, ehkä toivoen sulautuvani seinään. Työjajat aamu viidestä yhdeksään. Uskomatonta, että joku haluaisi tuhlata eläkkeensä tai ehkä elämänsä viimeiset vuodet aamu viideltä kukkumiseen. Vaikka mistä minä tiedän miten hienoa kasikymppisenä on heilua hereillä ja rupatella puhelimessa uskonkysymyksistä ventovieraan ihmisen kanssa jonka toivotaan suhtautuvan "aikaisiin aamuihin" haasteina ja joka kaiken lisäksi hankkii leipänsä jostain aivan muualta kuin tästä sydämellisestä aamuvirkkuilusta.
Varmistan muutaman kerran, että tunti on varmasti siinä luokassa, missä vaksi väitti sen olevan, ja missä oveen teipattu lukujärjestys komppaa ala-kerran setää.
Olen puoli tuntia ajoissa. Milloin olen viimeksi ollut jossain ajoissa, saatika puolta tuntia? Ehkä ensimmäisenä esikoulupäivänä. Milloin olen viimeksi jännittänyt näin paljon uutta vierasta tilannetta, jossa huone täyttyisi pian vieraista kasvoista, joista minulle ei ole etukäteen kerrottu mitään, joista en ole voinut ottaa selvää. Miltä ne näyttävät. Taisi olla eskarissa sekin. Oi aikoja. Istuukohan joku selkä minuun päin, niinkuin eskarissa, ja kuiskaa: "ollaanko kavereita?", niinkuin eskarissa.
Tunti alkaa. Olen nyt virallisesti aloittanut portugalin kielen opintoni Kalliolan kansalaisopistolla. Luokkaan kerääntyy juuri ennakkoon kuvittelemani leidit. Keski-ikä hipoo viittäkymmentä. Tietynlaista hysteeristä keski-ikä-intoa, vaikka miksei viisikymppinen voisi muuten vain innostua uudesta asiasta, samalla tavalla kuin suunnilleen tyttärensä ikäinen ihminen siellä sivussa, joka olen minä.
Tunnen itseni lapseksi. Puhuttelen rouvia sillä äänellä, jolla en edes tiennyt puhuttelevani iäkkäämpiä naishenkilöitä. Pienesti ja sirosti. Paljon normaalia hiljaisemmin ja vähän nöyrästi. Vaikka heissä ei ole mitään pelottavaa!
Kuvittelen motiiveja. Kuvittelen nämä naiset Brasiliassa. Rannalla makaamassa kuin makkarat. Nauttimassa tyttöjen kesken vähän drinksuja kun lapsetkin lensi pesästä ja on muutenkin yhtäkkiä taas niin hauskaa ja vaiheikasta tämä elämä, vaikka hetki sitten tuntui, että huominen oli samanlainen kuin eilinen ja ylihuominen, että sekin katosi ja tuli uudestaan. He ovat aikoja sitten jo heittäneet miehensä pihalle ja kihertävät nyt brasilialaisen turistirysän nuolevien katseiden alla kuin itse naiseuden jumalattaret.
Loppujen lopuksi he innostuvat kaikki siitä yhdestä ihanasta nappisilmäisestä tarjoilijasta joka sanoi "mita kulu kukkuluru" ja se oli niin hauskaa, että nyt pitää oppia sama paikallisella kielellä. Vaikka olenkin kuullut enemmän tapauksista, 45-55 vuotiaista naisista, jotka ovat hurahtaneet esimerkiksi Kreikkaan, Turkkiin tai Espanjaan, niin miksei sitten Brasiliaan tai Portugaliin? Siellä on lämmintä lähes aina, rempseä irrottelukulttuuri ja tummia, komeita miehiä.
Jos joku tajuaisi kysyä, mitä teen portugalin kielen alkeiskurssilla, en ehkä osaisi vastata. Saattaisin kertoa heille Lissabonista, sen värikkäästä katutaidekulttuurista, ihanista kahviloista, kapeista jyrkistä mukulakivi kaduista jotka eivät vie minnekkään. Korkeista paikoista ja puistoista, joissa paikalliset nauttivat oluen tai kaksi perjantai-iltana ihaillen alle levittyvää, kaunista kaupunkiaan. Saattaisin kertoa Bairro Altosta. Ensimmäisestä tequilastani siellä, tyylikkäistä ihmisistä. Sattumista. Miehestä, joka piirsi minut musteella ja manasi jokaisen, joka tuli kehumaan työtä sinä päivänä, kun satoi paljon vettä. Miehestä, joka luuli pystyvänsä näkemään sisääni ja seuraavassa hetkessä heilutti lanteitaan afrikkalaisten rytmien tahdissa ja oli niin vapaa. Voisin kertoa kaksi päivää kestäneestä junamatkasta Prahasta Ranskan ja Espanjan halki Lissaboniin, sinne, minne sieluni ja soluni kaipaavat nyt ja eilen. Voisin kertoa kynttilöistä, Martinista, joka asuu jyrkkien rappusten yläpäässä. Inhottavasta hostellin omistajasta joka ei ymmärrä minua enkä minä häntä, mutta jonka kerran sain hymyilemään. Voisin keroa Mariasta ja pikku piskistä. Tytöstä joka tanssi ja lauloi kulkukoirat kannoillansa, ja joka viimeisenä iltanani toi minulle valkoisen muovikukan ja lauloi kauniisti.
Lopuksi sanoisin, että siksi haluan osata portugalia. Ennen kaikkea kunnianosoituksena niille ihmisille ja sille kaikelle, mitä minulle on siellä tähän mennessä tapahtunut. Lisäksi siksi, että sen kaiken perusteella tulen palaamaan sinne uudestaan ja uudestaan. En ehkä tule koskaan jäämään sinne, mutta takaisin tulen palaamaan.
Tämän päivän lapsuus flash backissä minä, Oopperan raitiovaunupysäkki. On syksy tai kevät. Alku tai loppu. Vatsaa kouraisee. Oksennan jalkojeni juureen ja väliin. Se on yllätys. Kukaan ei liikahda pysäkillä. Ei kauemmas, koska olen vain viaton, noin yhdentoista vanha lapsi, enkä mikään likainen spurgu. Ei lähemmäs, koska saattaisivat joutua kysymään olenko kunnossa, mikä olisi ilmeisen typerä kysymys ottaen huomioon, etten ollut kunnossa. Toisaalta avun tarjoaminen olisi ollut vielä tyhmempää, sillä harvoin, mutta joskus se tarjous otetaan jopa vastaan, ja sen riskin ottamista kannattaa punnita ainakin siihen asti, että ratikka tulee, tilanne on ohi, ja kaikki ovat edelleen hyviä ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti